Koiran (vai ohjaajan?) koulutusta osa 2

Luvattuna tämän päivän kuulumisia leiriltä. Sää oli eiliseen verrattuna todella tylsä, satoi koko päivän enemmän ja vähemmän, ja 5h ulkona seisomisen jälkeen alkoi olla jo niin syväjäädytettynä, ettei tosikaan. Hrr....

Tämä päivä oli säästä huolimatta kuitenkin täynnä onnistumisen iloa :) Tottelevaisuudessa pääsin eroon liiallisesta höpöttämisestä ja selkeästi lelun kanssa touhuaminen oli mulle ominaisempaa kuin ruuan kanssa. Tosin tokalla kierroksella herra H meni hieman ylikierroksille, ja tässä kommenttina sitten olikin, että pitää ruualla harjoitella vielä tuota malttia. Mutta vihdoin tuli herra H:nkin kanssa kehuja, että olen tehnyt hienoa työtä. Ihanaa, että se näkyi, vaikka paljoahan me emme ole ehtineet nyt treenata :) Kirjoitinkin autossa pikaisesti listan kaikista aisoista, joita tottiksessa tuli esiin ja nyt toivon, että näillä eväin saisin herra H:n pikkuhiljaa sellaiseen kuosiin, että voisimme alkaa tähdätä BH:seen (palveluskoirien käyttäytymiskoe, joka pitää olla suoritettuna ennen muita palveluskoirakokeita). Malttia kuitenkin, ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Jäljellä meni eka jälki taas pipariksi, ja tässä vaivuin epätoivoon, että olenko yrittänyt edetä liian nopeasti. Kuitenkin tähän asti leirillä jäljet menivät kaikki enemmän tai vähemmän huonosti. Toka jälki tänään sitten ylitti odotukset, vihdoinkin! N. 170 askeleen jälki oli vaikealla pohjalla, kynityllä rehupellolla, jossa kuulemma kaikki koirat taistelevat kovasti jäljellä pysyäkseen. Nyt vaan onnistuin ohjaamaan, en roikkunut liinassa enkä höpötellyt turhia :) Leskeläkin kehui ja nyt jopa herra H näytti siltä, että erikoisjälki olisi joku päivä ihan realistinen tavoite! 

Eilisen toka jälki

Tämän päivän tottista, kävelen tässä takaperin ja herra H seuraa

Ja vastaus otsikkoon, kyllä leirillä koulutettiin enemmän ohjaajaa kuin koiraa, ja hyvä niin :) Koira on meistä kyllä ehdottomasti se nopeampi ja parempi oppimaan. Mun rakas <3

Koiran (vai ohjaajan?) koulutusta osa 1

Tässä on viikonloppu tarkoitus viettää erittäin koiramaisissa tunnelmissa. SPL Itä-Pirkanmaa (yksi saksanpaimenkoiraliiton alaosastoista) järjestää nyt koulutusviikonlopun, jossa tottelevaisuutta kouluttaa Jari Kantoluoto ja peltojälkeä Mika Leskelä. Jos sinulle on nämä lajit vieraita, niin voit käydä lukaisemassa vaikka SPL:n kirjoituksen peltojäljestä, ja samalla tavoin koulutetaan periaatteessa myös erikoisjälki, johon itse tähtään tuon herra H:n kanssa. Tottelevaisuus nyt on yleismaailmallista tottelevaisuuskoulutusta (tunnetta ja tekniikkaa), joka eroaa kuitenkin TOKOsta monen asian suhteen. 

No, anyways, päivä alkoi aikaisin, koska klo 9 piti olla Orivedellä.

Karjaosasto

Erittäin realistinen otos meidän pakkaustaidoista... :D Kaikki
vaan sullottuna muovipusseihin.

Väsynyt liian vähillä unilla päivään lähtenyt koirankouluttaja.

Ensimmäisenä siirryttiin tottelevaisuutta ihmettelemään. Meitä oli onneksi pieni ryhmä, 6 osallistujaa, koska porukka oli pistetty puoliksi. 

Tänään ei tullut kuvia otettua, kun pyysin avecia ottamaan videokuvaa meidän treeneistä. Kantoluodon seminaarissa olin myös viime syksynä ja sieltä tarttui hyviä ajatuksia siitä, mikä se koiran tunnetilan pitää olla. Me ollaan herra H:n kanssa vielä niin alussa, että me keskitymme lähinnä siihen, että koira palkitaan aktiivisuudesta ohjaajaa kohtaan, ja pikkuhiljaa myös tekniikkaa hiotaan sen rinnalla, että koira haluaa työskennellä ohjaajan kanssa. Me esimerkiksi tänään aloitimme vain sillä, että koiraa palkittiin kontaktista. Toisella kierroksella puhuttiinkin sitten mun epävarmuudesta ohjaajana ja siitä, että en ole vahva vaan pyydän ja maanittelen ja lässytän. Se on ihan totta, koska a) olen todellakin epävarma mitä tulee treenaamiseen isomman ryhmän edessä ja b) en ole vielä todellakaan samalla aaltopituudella tuon otuksen kanssa. Ihan eri asia oli lopuksi ottaa vanha herra A kentälle ja vetää sen kanssa tottista, tuli sitten Kantoluotokin kommentoimaan, että hyvältä näyttää. Se oli todella mulle tarpeen ohjaajana, koska vaikka tiedostan omat puutteeni herra H:n kanssa, niin vielä sen sanominen ääneen jotenkin lisää sitä entisestään. Ehkä sen takia, että tajuan sen todella paistavan niin selkeästi ulos. Ja tämä Kantoluodon kommentti oli muutenkin niin lohdullinen, koska se muistutti, että olen onnistunut kuitenkin tuon vanhuksen kanssa. Eli ehkä toivoa on onnistua tuon ipanankin kanssa, koska herra A:n kanssa me ollaan tehty niiiiiiiiiiiin paljon virheitä, että niistä voisi kirjoittaa monta romaania. Ja silti ollaan noustu ja saatu jotain näyttävää aikaan.

Oli toki opettavaista seurata myös muita koirakkoja ja innostava nähdä, kuinka kukin muuttui merkittävästi jo heti toisella kierroksella. Uutta ajatusta toi se, että koira palkitaan rentoudesta, ei patoamisesta. Jos et ole tuttu termin patoaminen kanssa, niin se käytännössä tarkoittaa höyrykattilaa, jossa paine kasvaa. Eli koira odottaa palkkaa, "patoaa" saalisviettiään sitä kohtaan, joka lopulta vapautuu räjähdysmäisesti palkatessa, sitä korkeammalle mitä enemmän koira on itseään padonnut. Niin kuin siis pato, joka pidättää vettä. Näin mulle on opetettu, että koiran pitää padota. Kantoluoto taas opetti erään hyvin vietikkään ja hektisen koiran hetkessä siihen, että koira palkitaankin rentoudesta. Koska patoamalla koiralla menee helposti kuppi nurin ja se menee pois toiminta-alueelta. Koira pitäisi pitää, tai Kantoluodon termein, koiran pitäisi itse oppia pitämään itsensä toiminta-alueella. Hyvin vaikeaa erittäin vietikkäiden malinoisien ja saksanpaimenkoirien kanssa. 

Paljon jäi ajateltavaa, lähinnä sellaista mitä en nyt tämän enempää osaa sanoiksi pukea. Sellaista päänsisäistä kohinaa. Ehkä huomenna osaan kertoa enemmän!

Sitten olikin vuoro mennä jäljelle.

Jälki on tarkoitus tehdä ainakin alkuopetuksessa pellolle niin, että koira voi mennä nenä tarkasti maassa askel askeleelta ja sen työskentelyä voidaan seurata helposti. Jokaiselle askeleelle laitetaan ruokaa. Itse olen tässäkin edennyt ihan liian hitaasti tuo ipanan kanssa, koska olen koko ajan pelännyt pilaavani jäljen. Monihan sanoo, että jälki on helppo pilata. Ja olen senkin virheen tehnyt kahden edellisen koiran kanssa. 

Meidän pisin jälki on tähän mennessä ollut 100 askelta, mutta nyt piti tehdä pidempiä Ekaksi tein 160 askelta pitkän ja ruokana oli tuttu Frolic. Pohjana olikin meille täysin vieras multapelto, yleensä ollaan ajettu rehupellolla ja nurmella. Lopussa olen käyttänyt palkkana pientä rasiaa, jossa nakkeja tai muuta herkkua. Noh.... Tämän nyt sitten meni ihan pipariksi. Ipana on hienosti oppinut assosioimaan tietyt asiat jälkeen ja hienosti käveli pitkän matkan autolta pellolle nenä maassa. Jälki ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, vietti laski ja selkeästi ipana ei ollut oma itsensä. Lisäksi olin tehnyt ihan liian tiheää askellusta, ipana haistoi jo heti seuraavan askeleen ja kaahotti mennä osan askeleista yli. Jouduttiin pistämään peli poikki, mut passitettiin pillkomaan parempaa ruokaa jäljelle (koiranmakkaraa) ja seuraavalle jäljelle ei saanutkaan laittaa enää rasiaa. Ja askeleiden piti olla selkeästi pidempiä.

Seuraava jälki menikin sitten siinä mielessä paremmin, että ipana meni todella rauhallisesti askel askeleelta, mutta nyt sitten se menikin liian rauhallisesti. Erikoisjälkeä ajatellen pitäisi kuulemma olla enemmän imua ja menohaluja. No, en tykkää tekosyistä enkä puolusteluista, mutta todellakin olin sitä mieltä, että ipana ei ollut oma itsensä. Normaalisti saan pidätellä sitä ja sillä on todella suuri halu jäljestää, se on ahne kuin mikä ja tykkää käyttää nenäänsä. Mistä tämä johtui? Pitkä päivä takana? Kuuma päivä, paljon lämpimässä autossa istuskelua? Outo peltopohja? Ohjaaja jännitti? Sen nyt opin huomista ajatellen, että askelvälin pitää olla isompi ja jäljellä ainakin tuolla pellolla pitää olla parempi ruoka. Siitä loppupalkan poisjättämisestä en nyt ole varma, jos ipana alkaa olla noin flegmaattinen kuin se tänään oli. 

No joo, pitkä päivä takana.

Vähän väsytti kotimatkalla :)

Jäljeltä tuli kuvia otettua tolla meidän oikealla kameralla, täytyy laitella niitä huomenna tänne :) Saas nähdä mitä huomenna päässä liikkuu, kun odotettavissa on osa 2.

Siihen asti mukavaa lauantai-iltaa, me mennään nyt saunomaan :)

Every rose has its thorn

Viikko alkaa olla päätöksessä ja huomenna on viimeiset röntgenharjoitusten purut. Tämä on ollut kaikessa mielessä ihan älyttömän mielenkiintoinen ja kiva kurssi (diagnostinen kuvantaminen). Osittain siksi, että ylipäätään röntgenkuvien tuijottelu  on mielestäni hauskaa ja ultran kanssa kokee helposti onnistumisen iloja kun edes se (vasen) munuainen löytyy (muutenhan siis ultraaminen tuntuu olevan avaruustiedettä). Tärkein syy on kuitenkin se, että nyt me ollaan päästy miettimään oikeita potilastapauksia, kukaan ei ole sanonut meille, että tämä ei VIELÄ kuulu teille, ei teidän VIELÄ tarvitse tätä osata. Koko 3. vuosi on ollut kummallinen välivuosi, viimeiset vuodet jotenkin jo kummittelevat mielessä ja osattavan asian määrä alkaa hahmottumaan päissämme. Sitä haluaisi jo enemmän integroida kliinisiä aineita ja käytännön harjoituksia tähän vuoteen, mutta aina se seinä nousee vastaan "ette te vielä ole niin pitkällä". Ennen kuulemma on jo päästy 2. vuonna seuraamaan kliinistä työskentelyä sairaalaan, nyt me ollaan seurattu käytännössä tämä 1,5 h tuntia, kun potilaita on kuvattu ja ultrattu. Tietysti jotkut onnekkaat pääsivät päivystyksessä seuraamaan myös ainakin röntgenkuvausta. 

Sillä on ihan oikeasti merkitystä, miten opettajat tuntuvat suhtautuvat meihin. Joiltain on lipsahtanut että opetus on pakollista pahaa sen tärkeän tutkimuksen ohella. Miten kukaan voi olla tai kehittyä pedagogisesti taitavaksi, jos ei siihen ole mitään intressejä? Miten meidän oppilaiden muka tulisi innostua jostain aiheesta, jos opettajaakaan ei innosta? Miten ketään opettajaa voi kiinnostaa meidän kehittymisemme, jos luennoille/harjoituksiin raahaudutaan väkipakolla ja palautettavat tehtävätkin "ehkä luetaan jos ehditään"? Sen takia tämä onkin ollut niin ihana tuulahdus, että kun me kysymme jotain, niin vastaus ei ole että "ei teidän näistä vielä tarvitse huolehtia", vaan kysymyksiimme on vastattu ja meidät on otettu tosissaan. Onko niin, että suuret vuosikurssit ovat uuvuttaneet opettajamme? Onko resurssit niin vähissä? Lytätäänkö opettajien ehdotukset opetuksen kehittämiseksi? Jossain mättää ja pahasti. Siitä kertoo myös se, että moni on antanut tulikivenkatkuista palautetta nyt 3. lukuvuonna tehtävässä portfoliossa, jossa voi mm. kommentoida opetusta. Samoin eräs opiskelijoiden aloitteesta järjestetty palautetilaisuus oli jotenkin mykistävä... Opettajien asenne oli lähinnä se, että teissä on vika kun ette opi, maailmassa on huonomminkin asiat ja tervetuloa elämään, "elämä on". Ja tässä oli sentään isompi jehu mukana antamassa tätä palautetta, eli kyseessä ei ollut mikään epävarma juuri uransa aloittanut väitöskirjatyöntekijä. 

Samoin paljon on puhuttanut tämä ainainen "piiskan" käyttäminen. Olemme paljon puhuneet kaveriporukan kanssa ihmisten jaksamisesta ja siitä, että koulussamme ei paljoa kyllä panosteta opiskelijoiden henkiseen jaksamiseen. Aina tulee negatiivista palautetta ja "rangaistuksia". Jos joku ei tee tehtäviään, myöhästelee, on paljon pois, niin asenne tällaisia henkiläitä kohtaan on todella ikävä. Otetaan puhutteluun, moititaan koko vuosikurssin edessä. Pitäisi tajuta ottaa tällainen henkilö sivuun ja kysyä, miten jakselet? Onko kaikki ok? Koulumme on tosi raskas ja vain pahenee tästä eteenpäin. Jo valmistuneilla eläinlääkäreilläkin on itsemurhatilastot ikävän korkeita, ja en ihmettele, jos jo koulussa se henkinen selkäranka katkaistaan. Tätä päivää on kuitenkin enemmän nämä henkiset valmennukset, mielestäni meidän koulussa pitäisi olla edes jotain keskustelutilaisuuksia jonkun kanssa. Ikävä sitten joku päivä huomata, että joku henkilö ei enää saavukaan kouluun. En nyt tarkoita mitään pahinta ratkaisua, mutta masentumiset, loppuun palamiset, innon latistuminen, niitä ei pitäisi tulla opettajien taholta. Myös vuosikurssin yhteishenkeen pitäisi panostaa enemmän, vaikka se on jo nyt ihan hyvä, niin silti ilmassa on tietynlaista kärkkäyttä. 

Eli vaikka tämä koulu periaatteessa niin ihana onkin, niin paljon parannettavaa on kyllä. 1. ja 2. vuoden opettajat olivat moni todella ihania ja innostuneita ja sen vuoksi tässä on tullutkin sellainen hätkähdys, kun yhtäkkiä opettajat eivät enää haluakaan tyyliin opettaa. Jos opettajilla on tämä asenne, niin mites 5. vuonna kun me toimitaan eläinlääkärien kanssa? YESillä on kuulemma aika tiukkaakin menoa, koska sehän on monille lähinnä oman uran ponnahduslauta, eikä heitä niinkään kiinnosta, oppiiko joku randomopiskelija nyt ihan oikeesti tarvittavat taidot. Ja kyllähän se asenne näkyykin siellä, opiskelija on aina tiellä. Kakka valuu alaspäin ja opiskelija saa pahimmillaan niskaansa ryöpyn, joka on alkanut eläinlääkäriltä, kaatunut hoitajan niskaan ja siitä kandin niskaan, josta se ryöppyää sitten alempien vuosikurssien niskaan. Me ollaan kuitenkin oppimassa, ja on todella vaikea oppia mitään, kun saa koko ajan pelätä sanovansa vääriä asioita, olevansa väärässä paikassa tai tekevänsä jotain väärin. 

Täytyy kuitenkin myös katsoa se toinenkin puoli. Kyllä vika voi myös olla oppilaissa, jos opettajat tuskastuvat. Eräs opettaja oli hyvin innokas opettamaan ja selkeästi oli koko ajan yrittänyt kehittää kurssia eteenpäin. Kuitenkin, tiedä sitten syytä, meidän vuosikurssimme osasi olla todella ikävä tätä opettajaa kohtaan, lähinnä palautetta ja kysymyksiä esitettiin todella tiukkaan ja negatiiviseen sävyyn. Syy saattoi olla se, että kyseessä oli pitkä ja lukukauden viimeinen raskas kurssi, mutta petrattavaa olisi silti ulosannissa monella. Ei kukaan opettajakaan halua opettaa, jos vastaanotto on tällainen.

Täytyy omalla kohdalla olla iloinen, että on tällainen ihana ystävä/opiskelu/tukiporukka olemassa kuin meillä on ollut, alkaen jo 1. vuodelta. Toivon, että jokaisella opiskelijalla olisi ainakin se yksi ihminen, kenen kanssa jutella, vuodattaa tunteitaan ja ajatuksiaan, saada tukea ja rohkaisua. 

Yllä rakkaiden ystävien kanssa opiskelemassa, juoruilemassa, nauramassa, tsemppaamassa, tukemassa :) 

Toivotan kaikille voimia, oli sitten urakkana käydä töissä, olla kotiäitinä, lukea pääsykokeisiin, opiskella, etsiä töitä, ihan mitä vaan!

Vapaapäivän eläimelliset touhut

Ihanaa kevättä kaikille :) Tänään oli niiiiin ihanan lämmin ja valoisa päivä, että hetkeäkään en ole malttanut istua sisällä. Paitsi nyt :P

Päivällä kävin herrojen A ja H kanssa pitkällä ihanalla lenkillä ihastelemassa ensin vanhoja asuinalueita ja ihmisten kevääseen herääviä pihoja. Linnut laulavat aarioita puissa, kimalaiset pörräävät ja ensimmäisen perhosenkin näin tänään. Lenkki jatkui meidän vakiometsään, jossa peura matkasi jonkin aikaa rinnallamme ja pomppi sitten valkoinen perä vilkkuen jonnekin metsän uumeniin. Onneksi sakemannit olivat selkeästi uppoutuneita (ihan konkreettisestikin upponeina) metsän lätäköihin, vettä läpsyteltiin tassuilla ja juotiin hurmoksessa eikä peuran läsnäolo mennyt herrojen tietoisuuteen asti :)

Siis tällasia nää on, yritä saada kuvaa otettua...

Jos äskeisestä tuli päänsärky niin tässä still-kuva :D

Metsäpolku <3

Sitten kotiin päästyäni suuntasinkin tallille vuokraheppaa ratsastamaan ja noukin äitini mukaan matkan varrelta. Heppanen oli tänään oikein hyvällä tuulella, mutta jalkavaivan takia menimme kentällä vain käyntiä. Nuuskutin taas syvään hevosen ja tallin tuoksua. Tallilla on muutama erittäin sosiaalinen kissa, joita on kiva rapsutella, kun kehräävät jaloissa. Yksikin istui äitini jaloissa melkein koko ratsastukseni ajan!

Nuo maassa näkyvät kasat ovat siis talvikarvaa...

Heippa ja kiitos taas <3 "oliskos mulle jotain hyvää" kysyy heppa.

Tallikisu nautiskeli elämästä heinäkasan päällä :)

Päivän päätteeksi kävin vielä ulkoiluttamassa äitini kanssa hänen koiriaan ja tuota puolikasta vinttikoiraani. On se kaunis ja komean kokoinen :) 

Sinivuokotkin niin kauniisti kukkivat äitin pihalla...

Toivottavasti olette myös päässeet nauttimaan ihanista kevätilmoista! Huomenna taas kahdeksaksi kouluun harjoittelemaan ultraäänlaitteen käyttöä sekä ihmettelemään, kuinkas ollakaan, hevosten jalkojen röntgenanatomiaa :) Hyvää yötä!

Hupeneva huhtikuu

Puoliväli huhtikuuta ja edessä enää himpun verran päälle kuukausi koulua. Kaikki tentit tältä lukuvuodelta on nyt klaarattu, viimeisestäkin tuli nyt arvosana :) Kanditutkintoa varten saatiin nippu tekemistä. Meidän pitää mm. kirjoittaa kandidaatin näyteportfoliota varten pieni itsetutkiskelu, miten olemme mm. kehittyneet opiskelijoina ja mitä odotamme lisensiaattivaiheen opinnoilta. Eläinlääkärin etikkajaksoa varten pitää kirjoittaa pieni pohdiskeleva tiivistelmä, miten eettinen ajattelumme on muuttunut ja kehittynyt tässä vuosien varrella. Lisäksi pieneläinpäivystykseen tutustumisesta piti kirjoittaa oppimispäiväkirja. 

Diagnostisen kuvantamisen jakso on tällä hetkellä meneillään, ja sen mukana taidettiin juuri tehdä vuoden viimeinen ryhmätyö! Nyt edessä on röntgenkuvien tulkintaharjoituksia ja ultraääniharjoituksia. Mitä enemmän mä näen röntgenkuvia edessäni, sitä vaikeammalta niiden tulkitseminen tuntuu :/ Koko ajan oppii, mitä kaikkea niistä voi nähdä, kun ennen niistä on vain katsellut tyyliin jotain luustorakenteita tai kaasukerääntymiä. Ehkä tämä tästä, tekemällä oppii, toivottavasti. Kukaan ei onneksi ole väittänyt vielä missään vaiheessa, että niiden tulkitseminen olisi helppoa!

Höppänät kevätnaamat

Kevään tehdessä tuloa on taas into syttynyt koirien kanssa harrastamiseen! Herra H:n kanssa olen korkannut jo jäljestyskauden, ihanan taitava nenänkäyttäjä tuo harmajainen on. Tavoitteenahan meillä olisi joku päivä osallistua erikoisjälkikokeisiin (eli FH-kokeisiin), joissa siis koiran on tarkoitus 1. luokassa ajaa 1000-1400 askelta pitkä jälki tarkasti ja maavainuisesti, sekä ilmaista sieltä 4 esinettä. Jälki on 3h vanha ja sisältää kuusi suoraa kulmaa. Seuraava 2. luokan jälki onkin sitten jo n. 2000 askelta pitkä, 3h vanha,esineitä on 7 kpl ja kulmia on kahdeksan, joista osa on teräviä. Lisäksi jäljen poikki kulkee harhajälki. Tämä koemuoto on siis suht vaativa koiralle sekä ohjaajalle, ja toivon vain että en tyri jälleen yhden koiran jälkikoulutusta. Herra A:n kanssa on tullut tehtyä kaikenlaisia virheitä vaikka se taitava jäljestäjä onkin. Edesmenneen koirani kanssa onnistuin myös sammuttamaan sen jäljestysinnon jollain kummalla tavalla :/ 

Herra H:n kanssa tottista

Lisäksi odottelen innolla vesipelastuskauden alkamista! Herra A:n kanssa yritämme jatkaa aloluokissa, kun soveltuvuuskoe meni viime syksynä läpi. Saa kuitenkin nähdä, pystyykö tuota oikeasti kouluttamaan tämän pidemmälle, koska se vaan rakastaa liikaa uimista ja vettä... Ei sillä mene mikään kuuleviin korviinkaan, kun se päätee loiskimaan veteen ja jahtaamaan pisaroita. Lähdössäkin huutaa kuin syötävä, ja veteen päästyään ei sieltä meinaa pois tulla. Toivottavasti herra H:sta ei tule koskaan samanlainen :D Näillä näkymin pelkään kyllä enemmän, että rupeaako se koskaan nauttimaan uimisesta, sen verran nihkeästi menee veteen. Mutta eiköhän se nyt sen verran suostu uimaan, toivon ainakin :) Kun on palkka kohdillaan.

Herra A on aina rakastanut vettä

Kevään kalenteri noin muuten näyttää ihan kivalta, sopivasti vapaata ja lyhyitä koulupäiviä. Suunnitelmissa on osallistua mm. oriasemaekskursiolle sekä koirien ravitsemuspäivään. Ystävien kanssa olisi tarkoitus myös järjestää pre-elk eli pre-hirvi bileet :D Kaikilla on vain niin erilaiset aikataulut, että toivotaan jonkun ajan järjestyvän. Yksi lähtee toiselle paikkakunnalle kesätöihin, yksi ulkomaille, yksi on muuten vain menossa kaikkialla ja mullakin alkaa pitää kiirettä teurastamon kanssa. Mutta ei paineita (note to self), ollaan me mm. lähdetty ex tempore syömään läheiseen sushiravintolaan koulupäivän jälkeen. Eli eiköhän tässä jotain ehditä järjestämään. Ensi viikon viikonloppuna olisi tarkoitus osallistua koiraleirille, jossa jäljestellään ja tottistellaan. Toivottavasti paikallisen koirakerhon kanssa suunnittelemamme jälkipäivä myös järjestyy, mun kontollani on peltojen järjestäminen jäljestystä varten, ja sehän on täysin isännistä kiinni, huolivatko väkeä tallomaan peltojansa. Mutta pidetään peukut pystyssä! :)