Viikko alkaa olla päätöksessä ja huomenna on viimeiset röntgenharjoitusten purut. Tämä on ollut kaikessa mielessä ihan älyttömän mielenkiintoinen ja kiva kurssi (diagnostinen kuvantaminen). Osittain siksi, että ylipäätään röntgenkuvien tuijottelu on mielestäni hauskaa ja ultran kanssa kokee helposti onnistumisen iloja kun edes se (vasen) munuainen löytyy (muutenhan siis ultraaminen tuntuu olevan avaruustiedettä). Tärkein syy on kuitenkin se, että nyt me ollaan päästy miettimään oikeita potilastapauksia, kukaan ei ole sanonut meille, että tämä ei VIELÄ kuulu teille, ei teidän VIELÄ tarvitse tätä osata. Koko 3. vuosi on ollut kummallinen välivuosi, viimeiset vuodet jotenkin jo kummittelevat mielessä ja osattavan asian määrä alkaa hahmottumaan päissämme. Sitä haluaisi jo enemmän integroida kliinisiä aineita ja käytännön harjoituksia tähän vuoteen, mutta aina se seinä nousee vastaan "ette te vielä ole niin pitkällä". Ennen kuulemma on jo päästy 2. vuonna seuraamaan kliinistä työskentelyä sairaalaan, nyt me ollaan seurattu käytännössä tämä 1,5 h tuntia, kun potilaita on kuvattu ja ultrattu. Tietysti jotkut onnekkaat pääsivät päivystyksessä seuraamaan myös ainakin röntgenkuvausta.
Sillä on ihan oikeasti merkitystä, miten opettajat tuntuvat suhtautuvat meihin. Joiltain on lipsahtanut että opetus on pakollista pahaa sen tärkeän tutkimuksen ohella. Miten kukaan voi olla tai kehittyä pedagogisesti taitavaksi, jos ei siihen ole mitään intressejä? Miten meidän oppilaiden muka tulisi innostua jostain aiheesta, jos opettajaakaan ei innosta? Miten ketään opettajaa voi kiinnostaa meidän kehittymisemme, jos luennoille/harjoituksiin raahaudutaan väkipakolla ja palautettavat tehtävätkin "ehkä luetaan jos ehditään"? Sen takia tämä onkin ollut niin ihana tuulahdus, että kun me kysymme jotain, niin vastaus ei ole että "ei teidän näistä vielä tarvitse huolehtia", vaan kysymyksiimme on vastattu ja meidät on otettu tosissaan. Onko niin, että suuret vuosikurssit ovat uuvuttaneet opettajamme? Onko resurssit niin vähissä? Lytätäänkö opettajien ehdotukset opetuksen kehittämiseksi? Jossain mättää ja pahasti. Siitä kertoo myös se, että moni on antanut tulikivenkatkuista palautetta nyt 3. lukuvuonna tehtävässä portfoliossa, jossa voi mm. kommentoida opetusta. Samoin eräs opiskelijoiden aloitteesta järjestetty palautetilaisuus oli jotenkin mykistävä... Opettajien asenne oli lähinnä se, että teissä on vika kun ette opi, maailmassa on huonomminkin asiat ja tervetuloa elämään, "elämä on". Ja tässä oli sentään isompi jehu mukana antamassa tätä palautetta, eli kyseessä ei ollut mikään epävarma juuri uransa aloittanut väitöskirjatyöntekijä.
Samoin paljon on puhuttanut tämä ainainen "piiskan" käyttäminen. Olemme paljon puhuneet kaveriporukan kanssa ihmisten jaksamisesta ja siitä, että koulussamme ei paljoa kyllä panosteta opiskelijoiden henkiseen jaksamiseen. Aina tulee negatiivista palautetta ja "rangaistuksia". Jos joku ei tee tehtäviään, myöhästelee, on paljon pois, niin asenne tällaisia henkiläitä kohtaan on todella ikävä. Otetaan puhutteluun, moititaan koko vuosikurssin edessä. Pitäisi tajuta ottaa tällainen henkilö sivuun ja kysyä, miten jakselet? Onko kaikki ok? Koulumme on tosi raskas ja vain pahenee tästä eteenpäin. Jo valmistuneilla eläinlääkäreilläkin on itsemurhatilastot ikävän korkeita, ja en ihmettele, jos jo koulussa se henkinen selkäranka katkaistaan. Tätä päivää on kuitenkin enemmän nämä henkiset valmennukset, mielestäni meidän koulussa pitäisi olla edes jotain keskustelutilaisuuksia jonkun kanssa. Ikävä sitten joku päivä huomata, että joku henkilö ei enää saavukaan kouluun. En nyt tarkoita mitään pahinta ratkaisua, mutta masentumiset, loppuun palamiset, innon latistuminen, niitä ei pitäisi tulla opettajien taholta. Myös vuosikurssin yhteishenkeen pitäisi panostaa enemmän, vaikka se on jo nyt ihan hyvä, niin silti ilmassa on tietynlaista kärkkäyttä.
Eli vaikka tämä koulu periaatteessa niin ihana onkin, niin paljon parannettavaa on kyllä. 1. ja 2. vuoden opettajat olivat moni todella ihania ja innostuneita ja sen vuoksi tässä on tullutkin sellainen hätkähdys, kun yhtäkkiä opettajat eivät enää haluakaan tyyliin opettaa. Jos opettajilla on tämä asenne, niin mites 5. vuonna kun me toimitaan eläinlääkärien kanssa? YESillä on kuulemma aika tiukkaakin menoa, koska sehän on monille lähinnä oman uran ponnahduslauta, eikä heitä niinkään kiinnosta, oppiiko joku randomopiskelija nyt ihan oikeesti tarvittavat taidot. Ja kyllähän se asenne näkyykin siellä, opiskelija on aina tiellä. Kakka valuu alaspäin ja opiskelija saa pahimmillaan niskaansa ryöpyn, joka on alkanut eläinlääkäriltä, kaatunut hoitajan niskaan ja siitä kandin niskaan, josta se ryöppyää sitten alempien vuosikurssien niskaan. Me ollaan kuitenkin oppimassa, ja on todella vaikea oppia mitään, kun saa koko ajan pelätä sanovansa vääriä asioita, olevansa väärässä paikassa tai tekevänsä jotain väärin.
Täytyy kuitenkin myös katsoa se toinenkin puoli. Kyllä vika voi myös olla oppilaissa, jos opettajat tuskastuvat. Eräs opettaja oli hyvin innokas opettamaan ja selkeästi oli koko ajan yrittänyt kehittää kurssia eteenpäin. Kuitenkin, tiedä sitten syytä, meidän vuosikurssimme osasi olla todella ikävä tätä opettajaa kohtaan, lähinnä palautetta ja kysymyksiä esitettiin todella tiukkaan ja negatiiviseen sävyyn. Syy saattoi olla se, että kyseessä oli pitkä ja lukukauden viimeinen raskas kurssi, mutta petrattavaa olisi silti ulosannissa monella. Ei kukaan opettajakaan halua opettaa, jos vastaanotto on tällainen.
Täytyy omalla kohdalla olla iloinen, että on tällainen ihana ystävä/opiskelu/tukiporukka olemassa kuin meillä on ollut, alkaen jo 1. vuodelta. Toivon, että jokaisella opiskelijalla olisi ainakin se yksi ihminen, kenen kanssa jutella, vuodattaa tunteitaan ja ajatuksiaan, saada tukea ja rohkaisua.
Yllä rakkaiden ystävien kanssa opiskelemassa, juoruilemassa, nauramassa, tsemppaamassa, tukemassa :)
Toivotan kaikille voimia, oli sitten urakkana käydä töissä, olla kotiäitinä, lukea pääsykokeisiin, opiskella, etsiä töitä, ihan mitä vaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti