Sarvipäät

Kävin lauantaina tutustumassa navettaharjoittelupaikkaani! Meillä kuuluu pakollisena 12 päivää sikalassa sekä sama määrä navetassa, eli osallistumme kaikkiin navetta/sikala-töihin ja kirjoitamme harjoitteluselostuksen. Löysin tästä läheltä tosi mukavan navetan, tilalla on n. 30 lehmää, eli kyseessä on maitotila.Sovittelin navetantuoksuisia haalareita ja pääsin katselemaan, miten lypsy tapahtuu, ja muutamaa pientä vasikkaakin pääsin rapsuttelemaan <3 Mutta tuota, täytyy sanoa, että lehmä, jolle on jätetty sarvet päähän, alkaa olla jo hieman, öööh, vakuuttava tapaus. Sitä alkaa itsestään jo löytämään aikamoisia parkour-taipumuksia, kun yrittää kauhunsekaisin tuntein pysytellä 30-päisen nautalauman alta poissa, kun rouvilla on kiire lypsylle! Siitä on muuten leikki kaukana! Ja joku sanoi, että lehmän potkaisu ei ole mitään verrattuna hevoseen, että siitä ehtii alta hyvin pois. No kyllä nuo aika ketteriltä daameilta vaikuttivat mun silmääni, jalka nousi oikein vikkelään, tiedä vaikka harrastaisivat judoa...

Jaa-a, mikähän noissa lehmissä mua niin arastuttaa? Olen tullut koko elämäni hyvin toimeen hevosten kanssa, jopa ihan oikeasti vihaisten hevosten kanssa, ja orien kanssa. Mutta sitten kun mut pistetään nenäkkäin lehmän kanssa, voe taevas... Siis tykkään lehmistä aivan valtavasti, ja navetassa oli ihanan seesteinen tunnelma. Uteliaitakin olivat, mutta kun sellainen valtava sarvipää keksii, että "hei, tuollahan on uusi tyyppi, menenpäs katsomaan... töks... ooh, törmäsin siihen", niin kummasti tulee äitiä ikävä (terkkuja äitille!). Toisaalta ihanaa, kun ovat niin hitaita liikkeiltään (useinmiten), mutta toisaalta, kun lehmä tajuaa, että oho, siinä mihin mun piti takapuoltani hinkuttaa olikin ihminen, niin jäljellä on enää ihmisestä märkä läntti.Tosin tässä on dilemma, jos ihminen ei huomaa hitaasti lähenevää lehmän pyllyä eikä huomaa olevansa sen ja seinän välissä, niin ehkä ura olisi sopivampi josakin muualla, kuin navetassa...

Mutta eiköhän se tästä, pitää vaan oppia, miten lehmiä käsitellään. Ja eihän siinä teoriassa ole mitään ihmeellistä, kunnioittavasti ja johdonmukaisesti, ihan kuin mitä vaan eläintä. Olisi vaan niin ihanaa osata puhua eläinten kieltä, kauniisti pyytää ja kertoa, että tässä vain teidän parasta ajatellaan... No, eiköhän se yhteinen kieli löydy, tuntuu, että eläimet sen löytävät paljon helpommin kuin ihminen. Me turvaudumme paljon nopeammin uhkailuun ja väkivaltaan kuin eläin, joka turvautuu puolustautumiseen ja hyökkäykseen vasta viimeisenä keinonaan.

Mutta tällainen väsymyksen sekainen teksti tänään, pari viikkoa niin sitten alkaa navetta <3 Siihen asti, takaisin kandiaiheen pariin <3